It looks like you are using an older version of Internet Explorer which is not supported. We advise that you update your browser to the latest version of Microsoft Edge, or consider using other browsers such as Chrome, Firefox or Safari.

Missä mennään?

Pitkä talvi ja kevät alkaa olla jo takana. Urtikarian kanssa on tuntunut helpommalta kuukausi kuukaudelta ja viikko viikolta. Uudet punaiset paukamat eivät herätä nykyään enää niin järkyttävän suuria tunteita, mitä ne vielä vajaa pari vuotta, tai jopa vielä vuosi sitten aiheuttivat.

Paukamien ja lehahdusten määrä on määrällisesti vähentynyt hurjasti muutamista sadoista muutamiin yksittäisiin ja viime aikoina myös minun kohdallani urtikariaan kuulunut turvotus on jäänyt taka-alalle. Aiemmin paljon aaltoillut oireilu on alkanut olemaan koko ajan entistä paremmin hallinnassa.

Tällä hetkellä tämä tuntuu hyvältä. Erittäin hyvältä. Kun tietää mitä urtikaria on omalla kohdalla vaikeampina aikoina ollut, tällainen tasainen vaihe tuntuu joka ikisenä kertana hyvältä. Olen pystynyt vähentämään lääkitystä ja se on itselleni yksi merkki siitä, että suunta on ollut parempaan.

Yksi iso tuki koko urtikarian sairastamisen ajan minulla on ollut tukiverkosto ja myös vertaistuki. Olenkin jo aiemmin kertonut, että juttelen mielelläni omasta tilanteestani muiden kanssa. En siksi, että vertaisin tilanteita, vaan siksi, että on erityisen kiva jutella sellaisten kanssa, jotka ovat mahdollisesti kokeneet samaa ja siten ymmärtävät ehkä jopa vähän paremmin.

Viimeisten kahden vuoden aikana ääneen puhuminen on ollut itselleni tärkeää huolimatta siitä, millaisessa tilanteessa urtikaria on minäkin hetkenä ollut. Olen ollut iloinen, kun lähipiirillä ja ystävillä on ollut aikaa kuunnella - joskus jopa samoja juttuja useampaankin kertaan. Varsinkin alussa urtikarian aaltoilu oli itselleni niin kova paikka, että viestit viuhuivat ystäville aika usein urtikarian pahentuessa. Moni ystäväpiiristäni onkin sanonut, ettei ollut kuullut itsekään urtikariasta ennen minun sairastumistani, mutta nykyään keskustelujen myötä myös heidän tietoutensa on kasvanut.

Missä mennään?

Toki tämä kaikki on ollut vain minun henkilökohtaista näkemystäni ja sitä tarinaa, jota itse olen urtikarian kanssa elänyt. Siinä missä urtikaria on minulla oireillut näillä tavoin, jollakin toisella on urtikarian kanssa aivan oma tarinansa.

Tässä siis mennään tällä hetkellä. Melko tasaisessa tilanteessa, vihdoinkin. Tätä hetkeä olen odottanut urtikariaan sairastumisesta lähtien. Juuri tätä, että voisin todeta ääneen, että tilanne on aidosti ja oikeasti rauhoittunut ja alan olla ookoo urtikarian kanssa.

Tämä tie on kuitenkin ollut pitkä, joten ymmärrän etteivät kaikki varmasti ole samassa tilanteessa. Helpompina hetkinä itse iloitsen enemmän ja mietin että eihän tämä niin kauheaa ole. Mutta sitten taas, kun päällä on kymmenittäin paukamia, turvotusta ja järkyttävää kutinaa, mieli vaihtuu kyllä yllättävän nopeasti, lähes sormea napsauttamalla.

Jos tämä jotain minulle on opettanut, niin tietyllä tapaa epätietoisuuden sietämistä ja sitä, että kaikkea ei voi itse hallita, vaikka kuinka haluaisi. Kun pidemmän paremman hetken jälkeen tilanne onkin vaihtunut yhdessä yössä aivan toiseksi, tilanne on vaatinut muutakin kuin pelkkää huumoria.

En koskaan ole vähätellyt sairauttani, mutta olen koittanut elää niin, ettei se saisi minusta yliotetta. Se on välillä ollut haastavaa, rehellisesti jopa erittäin haastavaa. Jokainen kerta, kun oireet ovat pahentuneet, on epätoivo nostanut päätään. Pettymys siitä, että tätäkö tämä on.

Ja sitähän se on ollut. Pian kaksi vuotta. Siltikin, olen oppinut suhtautumaan vihdoinkin tähän niin, että se ei määritä minua. Se on osa minua, mutta ei kaikki minussa.

Sillä ajatuksella pyrin hyväksymään urtikarian joka päivä uudestaan ja uudestaan.

Toivon lempeää ja leppoista kesää. Niin itsellenikin kuin muille. Mennään kesää kohti!

Blogipostaus on tehty Novartiksen taloudellisella tuella.
Tarkistettu 16.5.2022

Curated Tags